Päiväkirja

Kuulin tällä viikolla, että lapsuuden ystäväni on menehtynyt. Hän olisi täyttänyt tässä maaliskuussa pyöreät 50 vuotta niin kuin minäkin. Koko viikonlopun olen pohtinut hänen elämäänsä, niin nuoruusvuosien ihania kokemuksia että minkälaista kuormaa hän viime vuosina onkaan kantanut.

Löysin hiihtolomalla autotallin vinttiä siivotessamme nuoruusvuosinani kirjoittamat päiväkirjat. Ne sijoittuvat vuosille 1984-1988. Oli kyllä hirmuisen hauskaa sukeltaa siihenaikaiseen itseeni ja tarkastella aikuisen näkökulmasta omia seikkailujani ja hölmöilyjäni. Mikä terapeuttinen työkalu päiväkirjan kirjoittaminen onkaan. Taidan ruveta uudelleen kirjoittamaan omia syvimpiä ajatuksiani paperille. Sain niin hyviä oivalluksia itsestäni ja hatarat muistikuvat erilaisista tapahtumista ja kokemuksista selkiytyivät ja asettuivat paikalleen aikajanassa ja uudenlainen ymmärrys itsestäni lisääntyi. Sain aivan uudenlaisia näkökulmia siihenaikaisiin tapahtumiin.

Meillä kaikilla on menneisyydessä kokemuksia ja tapahtumia, jotka ovat saaneet oman itsearvostuksen, itsekunnioituksen tai itsestä huolehtimisen laskemaan. Olemme ehkä loukkaantuneet muiden ihmisten puheista, teoista tai yksinkertaisesti olemme täyttäneet kalenterimme niin täyteen, ettei itsensä huolehtimiselle ole jäänyt aikaa. Toisten ihmisten hyvinvointi ja huolehtiminen on mennyt oman hyvinvoinnin edelle. Nämä kaikki kasvattavat henkistä kuormaa ja pahan olon tunne kasvaa. Monet ihmiset eivät osaa päästää irti menneistä loukkauksista ja antaa anteeksi. Ja vähiten osataan antaa itse itselleen anteeksi.

Miksi ihmiset kantavat menneisyyden taakkoja niin kauan ?  En minä enää ole se ihminen, joka olin nuoruuden aikaisissa päiväkirjoissani. Valitsisin aivan toisenlaisia kokemuksia nykyisellä tietämykselläni. Ihminen kasvaa ja kehittyy koko ajan ja ihminen ei ole teko. Vaikka olisin nuoruudessani tehnyt kaikenlaista ei hyväksyttävää, niin en ole enää se ihminen, joka näin valitsee. Sille nuorelle itselleni olen jo antanut anteeksi.

Minulla on elämäni varrella ollut muutama ystävä, jotka ovat itse valinneet lähtöaikansa ja -tapansa. Olen paljon pohtinut näitä ystäviä ja sitä, mikä heidät sai tekemään päätöksen lähteä tästä maailmasta. Olisinko osannut auttaa, jos olisin heidän ahdinkonsa tiennyt ?

Ihminen pelkää näyttää haavoittuvuutensa, tarvitsevuutensa, häpeää tunnustaa, että tarvitsee apua. Ihminen kätkee syvimmät haavansa toisilta ihmisiltä ja saattaa lopulta hylätä itse itsensä. Toivottomuuden tunne ajaa ihmisen tekemään äärimmäisiä ratkaisuja.

Toivoisin niin, että jokaisella meillä on edes yksi ihminen, rinnalla kulkija, jolle saa olla se aito, autenttinen, tarvitseva ja haavoittuva oma itsensä. Mitään peittelemättä, mitään salaamatta. Kohtaaminen tällaisen rinnallakulkijan kanssa voi olla hyvinkin terapeuttinen, puhdistava.voimaannuttava ja omaa itsetuntemustaan lisäävä. Jokainen ihminen ansaitsee tulla kuulluksi ja ymmärretyksi omana itsenään. Jokainen ihminen on ainakin yhden kuuntelevan, auttavan ja läsnäolevan, voimaannuttavan rinnallakulkijan arvoinen.

Täällä olen, kun niin valitset💖